Häkkiin kultaiseen, kerran kahlittiin,
hiljaa kuihtui pois, vain kaunis kuori jäi.
Hän itki iltaisin, kun kukaan kuullut ei.

Mitä joutui kestämään, nimessä rakkauden,
ei kukaan suojellut, ei tiennyt hädästään.
nyt kantaa arpiaan, kuin voitonmerkkejään.

Kerta  koitti viimeinen; voittajana selvityi,
liekki elämän, taas syttyi uudelleen
ja hetki hetkeltä se hiljaa voimistuu.

Hiipii hämärään, valoon kurkottaa,
Tyttö pienoinen, hauras hentoinen.
Irti kahleistaan vihdoin päässyt on!