Jos joskus unohdankin,
muistutathan minua
siitä miksi sinua rakastan,
Sillä muuten, olisimme onnettomia molemmat.

Yritetään vielä,
puhalletaan siihen hiileen,
joka kerran sai liekin syttymään.
Annetaan aikaa,
ollaan kaksin
rakastutaan taas uudestaan.

Eihän se tunne,
koskaan meiltä kadonnut,
se vain hetkeksi piiloutui.
Löydetään taas
ne hellät katseet,
aivan niinkuin ennenkin.

Jatketaan yhdessä,
sitä mikä luotiin,
ei anneta periksi milloinkaan.
Tutkitaan yhdessä,
tulevat polut,
kohdataan kaksin tulevaisuus. 

Pienen pieni enkeli
etsi kotiaan,
Mistä oman äidin saisin
jota rakastaa?
Mistä löytyis lämmin syli,
mihin nukahtaa?
Kenen rintaan painaa voisin
untuvaisen pään?

Pienen pieni enkeli
viimein löysi kotinsa.
Alle äidin sydämen
lensi kasvamaan.
Mistään ei hän löytää voisi
paikkaa tämän parempaa.
Enempää ei kukaan voisi
pienokaista rakastaa.

 

 
Pienet askelet tuulessa sipsuttaa,
-Äiti, isä,  en luoksenne vielä tulla saa,
mun täytyy mennä rajan taa.
Älä pelkää, en tunne mä kylmyyttä maan,
eivät tuulet mua tuiskuissaan riepottele,
en surujen siltaa kulkemaan joudu.
Suojan saanut oon mitä kauneimman,
saan liittyä joukkoon enkelien. 


Tämä runo on jokaiselle lapsensa menettäneelle, tämä syntyi lukiessani tekstiä jossa käsiteltiin lapsen kuolemaan.

Tietä tuntematonta
polkua tutkimatonta
Kuljemme päivästä päivään
mitä tuo, mitä vie
tuo mystinen elämän tie.
Joskus suunnan sen voi hieman aavistaa
kun taas toisinaan yllättää.
Kun vain muistamme sen
askel jokainen, 
polun mutka ja nousukin lie
yhtä arvokas on,
toinen toistansa täydentävät.